Pudasjärveläiset kommunistinuoret kirjoittavat, kuinka leikkauskohteita etsiessään Pudasjärven kaupunki on ehdottanut leikkauksia koulutukseen. Kaupungin tämänhetkinen ehdotus siirtäisi Pudasjärven lukion Lakarin koulun tiloihin ja siirtäisi siellä olevat alakoululaiset Hirsikampukselle. Kommunistinuoret eivät hyväksy tätä ehdotusta eikä muita mahdollisia leikkauksia koulutukseen. Meille lukiolaisille tilanne on huolestuttava.
Koulujen siirtäminen toisi yllättäviä kuluja kaupungille. Esimerkiksi kaikille siirrettäville oppilaille pitäisi hankkia uudet kalusteet. Lakarin koululta ei voida siirtää kalusteita Hirsikampukselle, eivätkä lukiolaiset voi käyttää alakouluikäisten kalusteita. Lisäksi yläaste ja lukio jakavat monia opettajia, jos lukio siirtyy Lakarille joutuvat nämä opettajat kulkemaan kahden koulurakennuksen välillä. Lakarin koulua pitäisi myös remontoida, sillä luokkatilat ovat liian pieniä kokonaisille lukiolaisluokille.
Pudasjärven lukion ilmailulinja on onnistunut vetämään opiskelijoita muilta paikkakunnilta, mutta jos lukion tilat vaihdetaan Lakarille, ilmailulinjan vetovoima häviää. Monille ulkopaikkakuntalaiselle Hirsikampuksen tilat ovat olleet tärkeä tekijä Pudasjärvelle muuttoon. Lukiolaiset eivät myöskään kannata muutosta, ylivoimainen enemmistö lukiolaisista äänesti tilojen muutosta vastaan opiskelijakunnan järjestämässä kyselyssä.
Kaikki leikkaukset koulutukseen aiheuttaisivat lisää ongelmia ja heikentäisivät opettajien, lasten ja nuorten hyvinvointia. Kommunistinuoret eivät hyväksy, että lasten ja nuorten tulevaisuus uhrataan kaupungin talouden vakauden nimissä.
Hirsikampuksellakin tilat saattaisivat käydä ahtaaksi, sillä Lakarilla oppilaita on enemmän kuin lukiolla. Hirsikampuksen ala-asteella luokkakoot ovat jo valmiiksi suuria, eivätkä lisäoppilaat ainakaan auta asiassa. Hirsikampuksella yhdessä luokassa voi olla yli 20 oppilasta. Kaupungin ehdottama palvelutoimintamalli on huolestuttava, vaikka koulujen välistä siirtoa ei tehtäisi. Se osoittaa, että kaupunki on valmis säästämään nuorten tulevaisuudesta talouden tasapainottamiseksi.
Emme hyväksy minkään tason leikkauksia tai säästötoimia koulutukseen. Koulutusta on jo leikattu liikaa, opettajien työmäärä on suuri, koulun budjetilla ei ole enää pelivaraa ja aikaisemmat leikkaukset ovat jo vaikuttaneet työntekijöiden ja lasten hyvinvointiin negatiivisesti.
Kaikki leikkaukset koulutukseen aiheuttaisivat lisää ongelmia ja heikentäisivät opettajien, lasten ja nuorten hyvinvointia. Kommunistinuoret eivät hyväksy, että lasten ja nuorten tulevaisuus uhrataan kaupungin talouden vakauden nimissä.
Niila Isojärvi, Kommunistinuorten hallituksen jäsen Aapo Kontiola, Kommunistinuorten jäsen Oskari Heikkilä, Kommunistinuorten jäsen
Kirjoittajat opiskelevat Pudasjärven lukion ilmailulinjalla.
Coming out as transgender was a true crash course in the different ways that people react to surprising news. Some were left completely speechless, some reacted with anger or rejection, and others were confused and told me my announcement had come out of nowhere. Some responded with excitement and positivity, others with lengthy accounts of various positive relations they’d had with queer people, and others still with a simple hug.
One of the most common responses to my coming out, however, was one that I’d never anticipated. It involved a relatively consistent line of questioning along the lines of “why do you need to call yourself a woman? Why not just be yourself? Why not just be a person”.” Such a response tended to initiate a lengthy discussion during which I sought to reassure the questioner that I wasn’t caught up on some stereotypical understanding of what ‘men’ and ‘women’ can be and that I wasn’t going to restrict myself to a narrow identity box, whilst at the same time attempting justify why I still desired to use the term ‘woman’.
I always found such conversations unpleasant, dissatisfying, and invasive. The questioners always appeared caring and concerned for my wellbeing, but I was upset by the assumptions they seemed to be making about me: that I was some sort of gender essentialist with a static or reactionary view of what different sorts of people can be. At that time, I was hallway through a PhD applying post-structural, queer and feminist theory to environmental politics, and I couldn’t help but be offended. I wanted to say “do you honestly think I haven’t considered these sorts of matters before? Thinking about them is literally my job!” Even so, such conversations always managed to unsettle me in a way that even the very negative reactions to my transness never did. My sense of self was very fragile at the time, and I remember spending long hours contemplating whether my questioners were right, if only because of how frequently such conversations kept coming up. Why did I need to be a woman? Why couldn’t I just be myself?
In retrospect, however, I don’t think that my initial understanding of what was happening during such dialogues was accurate. For one thing, I no longer believe that a wide variety of friends, colleagues and acquaintances were moved to question transness due to deep-felt concerns that my understanding of the world was insufficiently post-structural. If that had been the case, then surely my well-rehearsed speeches emphasizing the sophistication of my analytical frameworks would have been sufficient to reassure them, and – to my frustration – they never were.
Instead, I now believe that the true aim of this reaction was far simpler – to deny what I was saying and to try and make it go away. I was asking for them to accept me as a woman and, furthermore, to come to terms with the future changes to my body and life that my transition would entail. They didn’t want to do that, and some part of them must have hoped that, by challenging me, they might not have to. The question “Why can’t you just be yourself” really meant “why can’t you just not change”, and by extension, “why can’t the way I relate to you stay the same?”
My current understanding of the meaning of such conversations has developed as a result of going through and witnessing a number of additional ‘coming out’ moments in subsequent years, each of which was met with essentially the same sorts of reactions. For example, both times that I opened up to friends and family after receiving a neurodivergent diagnosis, I was subjected to repeated, detailed interrogations regarding whether I was going to use my new label to limit or caricature myself. When my spouse came out as non-binary, they received
very similar reactions, which is particularly ‘funny’ given that ‘non-binary’ is surely the textbook example of an anti-essentialist label. Apparently not, because the same question was posed. “Why do you need to take on this ‘non-binary’ label? Why can’t you just be you?”
When did everyone become so afraid of labels? Or, to put my concern more bluntly, how have anti-label and anti-essentialist arguments become such a go-to option for those actually seeking to preserve the status quo?
Anti-essentialism, as an intellectual and political idea, has been a major current in the leftist cultural and political sphere for over a century, and particularly since the counter-cultural movements of the 1960s. In broad strokes, it covers perspectives that challenge fixed or binary categories through which we understand the world, social systems and human nature by highlighting the contingent and political histories and power dynamics involved in producing the realities we often take for granted. Such perspectives, having long been championed in various forms by the many of the rockstars of the leftist intellectual tradition including Sartre, Foucault, Deleuze, Butler and Derrida, have become received wisdom within many progressive circles. Indeed, amongst many, essentialism has emerged as the greatest political enemy of all – even surpassing Capitalism – and the work of escaping all fixed identities has emerged as both the pivotal personal/political project and as the surest pathway to a better future.
I do not intend here to integrate the wisdom or validity of such approaches to the theory and practice of social change. Instead, I want to explore how, in the context of an anti-essentialist, label-skeptical cultural milieu, arguments derived from can be used effectively, and with a great deal of apparent legitimacy, for very essentialist, and very reactionary ends – in other words, how they are capable of working in the opposite way to how they were originally intended.
In my experience, being denied the possibility of putting one’s identity into words often feels nothing like freedom – it can feel like having one’s identity and one’s needs banished into an unspeakable void. In a word, namelessness can feel like a prison. Conversely, the moment that a name is given to something is often the precise moment that it becomes ‘real’, ‘tangible’, and actionable. For years I hadn’t given a name to my feelings of gender dysphoria. I didn’t feel them any less, but I couldn’t fully understand or grasp them. I felt deeply, inescapably lost. The moment I finally accepted that I was trans – the moment I said it out loud – was the moment that my life changed – that I was once again able to start living. As a further example, it is impossible to doubt the profound social impacts resulting from the efforts of Marxist theorists to assign existent social dynamics a clear and precise vocabulary. The terms ‘bourgeoisie’ and ‘proletariat’ may not have created these social identities, but it gave those struggling under capitalism a vocabulary to understand their plight. Labels, in this context, have served as a tool in pursuit of social freedom.
Furthermore, irrespective of whether we are personally comfortable with labels, they are applied to us anyway, by social systems which normatively ‘read’ us, assigning us our identities and, to a substantial degree, our fates, without any regard to our active consent. From birth, we are never looked upon as blank slates. When I tell someone “I am queer”, or “I have diagnosed neurodivergence”, I am upending others’ ability to implicitly maintain me within the sphere of their idea of ‘normal’. I am making a clear demand to be seen and engaged on certain terms, and if this ignites resistance, it is often precisely because there is a desire on the part of many to block that from happening. In such contexts, phrases like “why can’t you just be yourself” doesn’t mean “be something truly beyond words, emancipated and free – it means why can’t you just accept the vocabularies that have already applied to you?
In other words, in spite of whatever they might say, I believe many of those who react with knee-jerk anti-label arguments to the efforts of individuals to put their identities into words do so precisely because they acknowledge the power associated with doing so. On a slightly petty note, it has been particularly maddening to receive lectures about essentialism from individuals that had clearly never needed to question the meaning of being “just themselves” because all the labels they had been assigned fit them well enough to require no deeper examination. It must be an enjoyable experience for such individuals – the thrill of getting to poke at the identity of a newly out trans person, sweetened by getting to simultaneously pose as a radical member of the gender avant-garde.
None of this is to say that labels always serve a positive function. Often, we truly are given more room to maneuver through efforts to escape the grip of certain restrictive terminology. I would know – discovering I was not doomed to be eternally defined by the label ‘man’ was one of the most positive realizations of my life. In fact, my perspective on labels is ambivalent. They aren’t good or bad – they are just a fact of life. Language, as a primary tool through which we contemplate and express ourselves and the social realities we live in, brings with it certain structural limits, insufficiencies and constraints. In my opinion, we will find greater value in continuing to develop our ability to work with this medium, with all its limitations, rather than trying to find ways to escape it.
Using language means applying terms to things – that’s just how it works – and we can continue to do this with the aim of forwarding the causes we value whilst remaining critical of the drawbacks and risks that such performative acts bring with them. There will always be risks that the words we use will be coopted so that we can no longer find ourselves within them and must look for new ones. Indeed, in a world defined by entrenched structural antagonisms and class struggles, we could hardly expect otherwise – language is just another register in which such conflicts play themselves out.
As a final point, I do hope that progressive debates about the validity and role of labels can move on from an enduring obsession with personal identity. What about politics? Part of why I felt so disconcerted by the reactions when I came out about my neurodivergence was because there was a huge rift between how I was thinking about my diagnosis and how others seemed to believe I was thinking about it. For me it was simple. My workplace told me that without a diagnosis, I couldn’t receive certain support I needed to stay in my job. Because of this experience, I pursued a diagnosis, and as a result, I hope that I will have an easier time receiving the support I need in the future. Having received my diagnosis, I found added benefit in being connected through a common label to other individuals facing similar struggles within our current neoliberal economic structure. I have found a new community, new sources of solidarity, and a collective political project in which to participate – one built through years of effort of other neurodivergent individuals.
It is undeniable that many such labels were first developed and applied to neurodivergent individuals to control and ‘other’ them, but through the monumental efforts of these labels’ ‘subjects’, they have become rallying points for collective struggle – struggle intimately linked with the fullness of global struggle to enduring economic and political injustice. I’m tired of talking about what my labels make me think about myself. I want to talk about how we can change the world. I want to talk about how the very real, daily efforts of our present social and political system to undermine and destroy my life based on various aspects of my embodied existence can be named, resisted and overcome.
Me kommunistit haluamme turvata ruotsinkielisten oikeudet käyttää omaa äidinkieltään palveluissa sekä edistää pohjoismaista yhteistyötä ja ruotsin kielen osaamista ja käyttöä yhteiskunnassa. Kielipolitiikalla on pyrittävä vihan ja ennakkoluulojen purkamiseen kielivähemmistöjä kohtaan. SKP:n Uudenmaan piirijärjestö ja Kommunistinuoret toivottavat hyvää ruotsalaisuuden päivää ja viikkoa.
Suomen kaksikielisyys on arvostettava asia, joka tulee nähdä vahvuutena yhteiskunnan monimuotoisuuden, kieliosaamisen ja kansainvälisyyden kannalta. Suomenruotsalaiset joutuvat kuitenkin liian monesti vihamielisen ja asiattoman kommentoinnin ja käytöksen kohteeksi. Joitakin vuosia sitten julkaistu ruotsinkielinen nuorisobarometri osoitti, että neljää kymmenestä ruotsinkielisestä nuoresta on kiusattu äidinkielen takia. Se on hyväksymätöntä. Kaikilla on oikeus puhua omaa äidinkieltään kadulla. Perustuslain ja kielilain takaama kaksikielisyys määrittelee oikeudet ruotsinkieliseen asiointiin julkisissa palveluissa.
Työväenliikkeen ruotsinkieliselle työlle aina tilausta
Kysymys kaksikielisyyden vahvistamisesta on mitä selkeämmin poliittinen kysymys. Hallituksella ja eduskunnalla on kaikki avaimet käsissään kielipolitiikan uudistamiseksi, kuten myös paikallisesti kunnissa on mahdollisuuksia uusien toimenpiteiden toteuttamiseksi. Vaikka RKP on istunut lähes joka hallituksessa, kuten nyt Orpon ja Purran sinimustassa hallituksessa, ja puolue on koettu ruotsin kielen puolustajaksi, emme ole nähneet tarvittavia konkreettisia toimenpiteitä elinvoimaisemman kaksikielisyyden edistämiseksi.
RKP:hen luottaminen kielipuolueena ei vahvista sellaisten poliittisten voimien potentiaalia, joilla olisi uusia ideoita toisen kotimaisen kielen puolesta ja kunnianhimoisempaa asennetta kuin RKP:llä.
Jos työväenluokkaiset ja vasemmistolaisemmin ajattelevat ruotsinkieliset tyytyvät äänestämään RKP:tä kielikysymyksen takia, mahdollistetaan siten porvarillisen ja kylmän leikkauspolitiikan jatkuminen sekä sellaisten äärioikeistolaisten ja fasististen voimien kasvaminen ja jopa normalisointi, jotka ovat valmiita viemään myös kielivähemmistöjen oikeudet. RKP:hen luottaminen kielipuolueena ei vahvista sellaisten poliittisten voimien potentiaalia, joilla olisi uusia ideoita toisen kotimaisen kielen puolesta ja kunnianhimoisempaa asennetta kuin RKP:llä.
Pohjoismaisella kielellä yhteistyöhön
Monet perusteettomat ennakkoluulot rakentuvat siitä, kun oikeaa tietoa, ymmärrystä ja aitoa kontaktia – tässä kohtaa ruotsinkielisten kanssa – ei ole päässyt syntymään. Siksi ruotsin kielen näkyvyyttä ja läsnäoloa yhteiskunnassa on syytä vahvistaa. Nykyiset ruotsin tunnit peruskoulussa eivät aina riitä. Motivaatio-ongelmat voimistuvat, jos opetusmenetelmät eivät ole järin inspiroivia. Tarvitaan enemmän tilanteita ja foorumeita, joissa käytetään molempia kansalliskieliä yhdessä ja rakennetaan siltoja kieliryhmien välille.
Ruotsin kieli saattaa tarjota monille maahanmuuttajille matalamman kynnyksen opiskeluun ensimmäisenä kotoutumiskielenä erityisesti alueilla, joissa ruotsin kielen käyttöaste on merkittävä kuten isossa osassa Uuttamaata. Siksi sen asemaa on syytä vahvistaa kotoutumiskielenä.
Kieliosaamista vahvistamaan tarvitaan lisää ruotsin oppitunteja perusopetukseen ja toiselle asteelle. Ruotsi on myös palautettava kaikille yhteiseksi aineeksi ylioppilaskirjoituksissa. Kielenopetuksessa on hyödynnettävä monipuolisia opetusmenetelmiä sekä luotava innostavaa ilmapiiriä. Ruotsinopettajat ovat kertoneet, että suurin syy oppilaiden ja opiskelijoiden heikkoihin ruotsin kielen taitoihin on oppituntien riittämätön määrä.
Osaamisen perusta, joka rakentuu kolmen yhteisesti opittavan kielen pohjalle, antaa hyvän lähtökohdan oppia myös lisää kieliä joko opinnoissa tai omatoimisesti.
Vapaaseen kielivalintaan tähtäävät aloitteet eivät pyrkimyksistään huolimatta kykene lisäämään yhteiskunnan kieliosaamista laajalla perspektiivillä, sillä jatkossa yhteisesti opittavia kieliä olisi silloin äidinkielen lisäksi vain englanti. Monia hajautuvan kielivalinnan toiveita ei olisi myöskään kouluissa mahdollista toteuttaa. Osaamisen perusta, joka rakentuu kolmen yhteisesti opittavan kielen pohjalle, antaa hyvän lähtökohdan oppia myös lisää kieliä joko opinnoissa tai omatoimisesti.
Ruotsin kielellä on myös tärkeä asema pohjoismaisessa yhteistyössä ja kulttuuritoiminnassa. Huomionarvoista on, että esimerkiksi Pohjoismaiden passivapaan alueen luominen ei ole ollut Euroopan unionin ansiota vaan se on luotu pohjoismaisilla yhteistyösuhteilla.
Jos teidän perheenne kotimaahan hyökättäisiin, olisitteko perheenne kotimaan, vai hyökkääjän puolella, riippumatta siitä, miten yleismaailmallisesti oikeutettu hyökkäys olisi?
Moni sanoisi varmaan, että tukisivat tietysti perheensä kotimaata, mikä älytön kysymys. Mikäli on itse tällaisessa tilanteessa sisällä osallisena, on sitä tilannetta hankalaa voida katsoa ulkopuolelta mahdollisimman neutraalein silmin.
Nykyisen Israelin alueella on sodittu vuosituhansia, ja historiallisesti se on sekä länsi- että itämaiselle maailmalle erittäin merkittävä alue. Nyt siellä soditaan taas, osapuolina (ainakin toistaiseksi) Israel ja Hamas. Ympäri maailmaa kuohuu, sillä Israelin että Palestiinan tukijoita kumpiakin on maailmalla miljoonia, joko diasporan, uskonnon, tai politiikan syistä. Vaikka konflikti on nykyiseltä uhriluvultaan sekä fyysiseltä kooltaan muualla maailmassa meneillään oleviin konflikteihin verraltaan pieni, on sillä maailmanlaajuinen vaikutus.
On yksi nykypäivän polttavimmista poliittisista kysymyksistä, että kumman puolelle Israelin ja Palestiinan konfliktissa pitäisi asettua. Mikäli lukee alueen menneisyydestä, Saladinista Palestiinan mandaattiin ja Al-Nakbaan, on loogista asettua Palestiinan puolelle, sillä Palestiinan vastarintatoimia ei edes voi verrata Israelin 75-vuotisen apartheidiin. Toisaalta Israelin tukijoiden perusteille löytyy myös pohja, nyt jo verrattain kauan pystyssa ollut valtio jonka historia on monisukupolvinen, sekä sionismiin pohjautuva ajatus etnovaltiosta maailman kolmanneksi suurimmalle uskontoryhmälle.
Täyttäkäämme siis velvollisuutemme ihmisinä estää itsemme hävitys ja järjetön henkiemme riisto.
Kuitenkin ainoa kiistattomasti oikea kanta konfliktiin on täysi ja absoluuttinen väkivallan ja sodan kielto, ja tuomitseminen. Kiistatta toisen osapuolen toimet valtiona edistyneine armeijoineen painavat vaakakupissa enemmän kuin Palestiinan virallisesta johdosta täysin erillään toimivan militanttiryhmän, mutta emme saa unohtaa koskaan, että kyse on ihmishengistä. Siinä asiassa painamme vaakakupissa kaikki täsmälleen saman verran. Täyttäkäämme siis velvollisuutemme ihmisinä estää itsemme hävitys ja järjetön henkiemme riisto. Oli kyse sitten sodasta taikka sorrosta, kenenkään arvoista ei ole taistella lajitoveriaan vastaan.
Sota on saatava täydelliseen loppuunsa heti. Väkivalta on helppo ja inhimillinen ratkaisu, mutta pinnallinen sellainen. Osalliset on saatettava vastuuseen rikoksistaan, kuten on myös Israel apartheid-toimistaan. Palestiinalaisille kuuluu valtio aivan yhtä hyvin perustein kuin Israelin asukkaille. Ratkaisu tähän ongelmaan ei todellakaan ole yksiselitteinen, mutta on kenties suurempi askel kuin mikään, että se löytyy väkivallattomin keinoin.
Kansainvälisen yhteisön on painostettava Israelia lopettamaan apartheid palestiinalaisia kohtaan ja vetäytymään alueilta, jotka eivät YK:ssa vuonna 1967 hyväksytyn jakosuunnitelman mukaan sille kuulu. Suomen tulee lopettaa kaikki asekauppa Israelin kanssa. Rauhanpuolustajien teettämän tutkimuksen mukaan Suomi on käynyt asekauppaa Israelin kanssa 2000-luvulla yhteensä yli puolella miljardilla eurolla.
Harrastamisen Suomen malli on nykyään nuorisolakiin kirjattu toimintamuoto, jonka tavoitteena on mahdollistaa useampien lasten ja nuorten harrastaminen sisällyttäen mieluisaa ja maksutonta harrastamista perusopetuksen koulupäivien yhteyteen. Tärkeitä pyrkimyksiä omaavaa mallia on jo moni mielellään viemässä ulkomaille. Malli on saanut kuitenkin voimakasta kritiikkiä nuorisoalalta sen huonosta ja hätäisestä valmistelusta sekä arviointipalautteen sivuuttamisesta.
Jo syksyllä 2021 harrastusten järjestäjille suunnatun Allianssin kyselyn tuloksista selvisi, että mallissa on puutteita etenkin ohjaajien yhdenvertaisen kohtelun, työehtojen noudattamisen sekä syrjäytymisvaarassa olevien lasten ja nuorten tavoittamisen osalta. Lainvalmistelussa harrastuksen järjestäjien huolia ei huomioitu. Lisäksi mallin toteutuksessa ei ole paljoakaan yhtenäistä linjoja vaan kunnat määrittävät itse harrastustarjonnan. Tässä ei aina oteta huomioon jo olemassaolevia harrastamismahdollisuuksia.
Monet päättäjät ovat edistäneet mallia enemmänkin sen imagollinen hyödyn, kuin todellisen harrastamisen edistämisen, motiivilla.
Kommunistinuorten mielestä lapsille ja nuorille tulee taata mahdollisuus harrastamiseen perheen tulotasosta riippumatta. Parhaiten se onnistuu mahdollisimman monipuolisten kunnallisten liikunta- ja kulttuuripalvelujen avulla sekä tukemalla vähävaraisia harrastustoiminnan järjestöjä.
Nuorisotilojen ja erilaisen yhdessä tekemisen mahdollistaminen osin ohjatusti sekä ehdottoman tarpeellinen etsivä nuorisotyö vaativat myös resursseja kunnan vapaa-aikatoimintaan.
Lapsilta, nuorilta ja heidän perheiltään on tärkeää kysyä, millaista harrastustoimintaa kullekin alueelle kaivataan sekä käydä keskustelua paikallisten harrastusmahdollisuuksien kehittämisestä.
Asuinalueita ja uudisrakentamista suunniteltaessa on pyrittävä ratkaisuihin, joissa ihmisten luonnollisen liikkumisen mahdollisuudet säilyvät. Esteettömyys ja saavutettavuus ovat harrastamisen ja liikkumisen mahdollisuuksia kehitettäessä sekä harrastus- ja liikuntapaikkoja suunniteltaessa ensiarvoisia lähtökohtia.
Kommunistinuoret piti ensimmäisen etätapaamisen irlantilaisen toverijärjestön Connolly Youth Movementin (CYM) kanssa 19. syyskuuta luodakseen yhteyksiä, jakaakseen kokemuksia ja keskustellakseen yhteistyöstä yleisesti.
Kokouksessa Kommunistinuoret, edustajanaan pääsihteeri Jiri Mäntysalo, ja CYM, edustajanaan kansainvälisten asioiden sihteerin Ida Wulff, keskustelivat molempien maiden poliittisesta tilanteesta ja ilmapiiristä, taistelusta työväenluokan puolesta, kansalaisyhteiskuntien tilasta, aktivismista ammattiliitoissa sekä internationalismista.
Mäntysalo valotti Suomen kommunistien taktiikkaa ja agendaa valtiollisissa vaaleissa. Ensi vuonna Kommunistinuorten emopuolue SKP osallistuu eurovaaleihin ja edistää vasemmistolaista ulospääsyä Euroopan unionin kapitalistisista rakenteista ja kuripolitiikan kehyksistä. Mäntysalo kertoi myös suomalaisten kommunistien työstä Euroopan vasemmistossa ja sen nuorten verkostossa ELYNissä (European Left Youth Network).
Wulff puhui Irlannin kriiseistä, joita työväenluokan on kohdattava, Pohjois-Irlannin kysymyksestä, irlantilaisen nuorten poliittisesta tietoisuudesta ja aktivismista sekä CYM:n historiasta ja kansainvälisistä suhteista. Wulff jakoi myös tärkeitä kansainvälisen järjestötyön neuvoja.
Molemmilla organisaatioilla on yhteinen marxilainen ja leninistinen visio kapitalistisen maailman ongelmien ymmärtämisestä ja tarpeesta vahvistaa luokkataistelua systeeminmuutoksen puolesta.
Tervetuloa Kommunistinuorten uudistetuille nettisivuille! Uudistuksen myötä sivujen ulkoasu on päivittynyt sekä käytettävyys ja mobiilioptimointi parantunut.
Sivujen kehittäminen on kuitenkin jatkuvaa, joten otamme mielellään vastaan ideoita ja ehdotuksia jatkokehitystä varten.
Tällä hetkellä vanhoilla nettisivuilla julkaistuista artikkeleista uusilla sivuilla näkyy vain viimeisimmät, mutta pyrimme saamaan kaikki aiemmat artikkelit näkyviin uusillekin sivuille.
Kuten aiemminkin, sivuista on olemassa omat kieliversiot ruotsiksi ja englanniksi.
Toiminnallista syksyä tovereille! Nyt on Kommunistinuorten vuoden 2023 jäsenmaksun aika, ja olemme tänään lähettäneet jäsenmaksutiedot henkilö- ja tukijäsenille. Järjestömme talous on pitkälti jäsen- ja tukimaksujen varassa, joten jokaisella summalla on meille merkitystä. Kiitos, kun olet Kommunistinuorten henkilö- tai tukijäsen! n
n
Mikäli jäsenmaksun maksaminen ajallaan on vaikka oman rahatilanteen takia epävarmaa, niin otathan meihin yhteyttä, niin sovitaan jokin toverillinen maksujärjestely – osassa maksaminen tai vaikka pidennetty maksuaika.nnJäsenten ja aktiivien viestintäkanavana käytämme Discordia. Etkö ole mukana vielä servullamme? Laita meille viestiä, niin saat linkin!
Petteri Orpon ja Riikka Purran äärioikeistohallituksen uusin tavoite selvittää mahdollisuutta kieltää kommunistiset symbolit Suomessa on epädemokraattinen ja epäoikeutettu. On perusteetonta rinnastaa kommunismi natsismiin. Kommunistinuoret eivät hyväksy sitä.
nn
Hallitus julkaisi tiedonannon rasismin torjumiseksi ja tasa-arvon edistämiseksi useiden ministerien ja poliitikkojen rasistisista teksteistä ja kommenteista koituneen keskustelun ja skandaalien jälkeen. Tiedonannon julkaiseminen oli hallituksen ”hätäratkaisu” keskustelun rauhoittamiseksi. Orpon ja Purran hallituksella ei ole uskottavuutta rasisminvastaiseen politiikkaan, koska hallituspuolueiden poliitikoilla on ollut erityisen vaikeaa pyytää anteeksi vihamielisiä kommenttejaan ja noudattaa omia pelisääntöjään.
nn
Tiedonannossa sanotaan, että hallitus selvittää mahdollisuutta kriminalisoida natsismin ja kommunismin symbolien käyttö, kun niitä käytetään aatteiden edistämistä tavoitellen.
nn
Natsismi ideologiana julistaa yhden väestönosan paremmuutta muihin nähden ja oikeutti miljoonien alempiarvoisiksi katsomiensa tappamisen. Kommunismi ajatuksena julistaa ihmisten tasa-arvoa. Tasa-arvon esteenä on kapitalistinen talousjärjestelmä, ja kommunistien päämääränä on sen kumoaminen. Sosialististen maiden johtajien murhat ja rikokset ihmisoikeuksia vastaan olivat kommunismin periaatteiden vastaisia, ja suomalaiset kommunistit ovat tuominneet nämä teot. Suomen kommunistiset järjestöt ovat rekisteröityjä, laillisia järjestöjä.
nn
Kommunistinuoret vaativat korjausta kommunismin symboleja koskevaan kohtaan 18 hallituksen tiedonannossa.
Suomen sosiaalifoorumi pidetään pitkästä aikaa Helsingin Arbiksella viikonloppuna 2.-3.9. Foorumin slogan ”Vaihtoehtoja on!” kuvastaa kansalaisyhteiskunnan aloitteita ja tahtotilaa sekä toisenlaisten, oikeudenmukaisten ja ekologisten ratkaisujen tarvetta yhteiskunnallisiin ongelmiin. Tervetuloa Sosiaalifoorumiin ja osatapahtumiimme!
Lauantaina 2.9. klo 12.00-13.30 Arbiksen salissa 33b – alustajina filosofian opiskelija Elisa Viitasaari ja DSL:n pääsihteeri Jari Karttunen. Voit seurata myös striimiä DSL:n Fb-sivulla. Osatapahtuman järjestää DSL, Tiedonantaja ja Kommunistinuoret.
nn
Moni sanoi pitkään luokkayhteiskunnan olemuksen olleen Suomessa ohi, mutta vähitellen on ryhdytty puhumaan luokkayhteiskunnan paluusta. Tämä on saanut vahvistusta Suomen oikeistolaisimman hallituksen sitten 1930-luvun toimesta.
nn
Todellisuudessa luokat ja niihin sisältyvä jako riistäjiin ja riistettyihin ei ikinä kadonnutkaan. Miten luokkayhteiskunta siis määritellään ja miten yhteiskuntaluokat ja niiden erot näkyvät tänä päivänä Suomessa? Miksi nimenomaan luokkanäkökulmaa tarvitaan perustaksi työssä eriarvoisuuden ja köyhyyden poistamiseksi? Millaista yhteiskuntaa rakennamme, kun se pyrkii eroon luokkajaosta ja kohti aitoa hyvinvoinnin ja tasa-arvon luomista?
Sivistys ja osaaminen uuteen nousuun – mutta miten?
n
Sunnuntaina 3.9. klo 12.00-13.30 Arbiksen salissa 23 – puhujina historian opiskelija ja Kommunistinuorten hallituksen jäsen Emilia Heikkinen, aktivisti ja opiskelija Heikki Ekman sekä DSL:n koulutus- ja tiedotussihteeri Jiri Mäntysalo. Voit seurata myös striimiä DSL:n Fb-sivulla. Osatapahtuman järjestää DSL ja Kommunistinuoret.
nn
Osatapahtumassa käsitellään koulutuksen ja sivistyksen teemoja sekä niiden roolia demokratiassa. Puheenaiheeksi nousevat mm. elinikäinen oppiminen, osaamiseen panostamisen ja resurssoinnin tärkeys sekä koulutuksen tasa-arvonäkökulmat. Sivistyksen ja osaamisen tason ja arvostuksen edistäminen vaatii ensinnäkin koulutusleikkauksien kuoppaamista lopullisesti, mutta miten kääntää yleistä keskustelua leikkauksien kuvitellusta välttämättömyydestä koulutuksen kunnianpalautukseen.
