Kirjoittaja on lahtelainen Viivi Rantajääskö, Kommunistinuorten puheenjohtaja ja LANKA -verkoston aktiivi. Puheenvuorot annetaan yksityishenkilöinä, artikkeli ei edusta Kommunistinuorten linjauksia, vaan antaa mahdollisuuden keskustelun avaukselle ja näkemysten jaolle liikkeessämme.
Olen saanut viime aikoina palautetta minusta vallankumouksellisena toimijana, jota olen jäänyt pohtimaan: minua on varoitettu että sanojani tullaan tulkitsemaan pahimman mahdollisen tarkoitusperän kautta, ja että minun pitää varoa mitä sanon. Jokaisen lauseen pitäisi olla kylmän laskelmoitu ja mahdollisimman monesta perspektiivistä analysoitu, jotta sen voisi päästää ilmoille.
Mutta miksi? Miksi minun pitäisi välittää politiikassa toimijoista, jotka toimivat pahassa tahdossa minua vastaan? Jos joku on aidosti kiinnostunut sanomisistani ja aidosti kritisoi hyvässä tahdossa näkökulmiani, niin oletan heillä olevan myös kykyä antaa minulle mahdollisuuden korjata heidän tulkintaansa sanomisistani.
Jos taas kapitalismin puolustajat yrittäisi minua poliittisella areenalla mustamaalata, niin pitäisin sitä kunniamerkkinä onnistuneesta työstäni. Mikä olisikaan suurempi kunnia kuin puheideni vääristely porvarin toimesta? Eihän hänen tarvitsisi puheitani vääristellä jos puhuisin hänen asiaansa. Puhun ylpeästi ja suoraselkäisesti työväenluokan suurimmasta edusta ja asiasta: kapitalismista sosialismiin siirtymisen pakottavasta tarpeesta.
Saamistani kommenteista tulee mieleen ote Maon Pienestä punaisesta kirjasta…
“Mitä meihin tulee, mielestäni on paha, jos joku henkilö, poliittinen puolue, armeija tai koulu ei ole vihollisen hyökkäilyjen kohteena, sillä siinä tapauksessa asia olisi epäilemättä niin, että olemme vajonneet vihollisen tasolle. On hyvä, jos me olemme vihollisen hyökkäilyjen kohteena, koska se todistaa, että olemme tehneet selvän rajan vihollisen ja itsemme välille. Vieläkin parempi on, jos vihollinen hyökkäilee meitä vastaan hillittömästi ja maalaa meidät täysin mustiksi ja sanoo meidän olevan vailla ainoatakaan hyvettä, koska se osoittaa, että emme ole ainoastaan tehneet selvää rajaa vihollisen ja itsemme välille, vaan myös saavuttaneet varsin paljon työssämme.”
(Mao Zedong, Pieni punainen kirja, s. 32-33)
Kommunistina poliittisessa työssä on toki se ero esimerkiksi työelämään, etten tavoittele muuta kuin työväen vallankumouksen lähenemistä. Minun pyrkimykseni kommunistisessa työssä ja aatteeni ovat täysin linjassa toistensa kanssa. Mutta muissa ympäristöissä, kuten työelämässä, olen kapitalististen voimien armoilla. Työpaikalla työskentelen porvarille, jonka edut ja tahto ovat usein ristiriidassa kanssani. Tämä ristiriita pakottaa minut vieraantumaan aatteestani ja arvoistani, luomaan uuden minän joka on kyvykäs selviämään työpaikalla, säilyttämään toimeentuloni ja sietämään riiston kirpeää terää kapitalistin sisimmässä vallan tukikohdassa.
Olen lyhyen työurani aikana jo taistellut runsaasti tuulimyllyjä vastaan olettaessani, että työnantajillani olisi kanssani yhtenevä halu reagoida muun muassa vammaisiin ja transihmisiin kohdistuvaan syrjintään ja stigmaan. Mutta sorrolle perustuvassa talousjärjestelmässä ei olisi pitänyt yllättyä siitä, että työnantajat tekisivät näissä tilanteissa epäreiluja ideologisia ratkaisuja. Virheeni on ollut luottaa, edes hetkellisesti, siihen, että “voisin vain tehdä töitä rauhassa, niin kuin kaikki muut” tai sokeasti sujuvaan yhteistyöhön työnantajan kanssa. Virheelliset ennakkoluulot ovat johtaneet pettymykseen ja ahdistukseen sekä romahduttaneet työkykyni, mikä luo uhan niin toimeentulolleni kuin työkykyni säilymiselle myös vallankumouksellisessa järjestäytymistyössä.
Työminä
Koen, että ainut tapa pitää järkensä tehdessään työtä tässä yhteiskunnassa, on oppia näkemään työpaikka sellaisena kuin se marxilaisessa yhteiskunta-analyysissä kuvataan: työn ylijäämäarvon riiston tukikohtana. Työntekijä ei voi huijata itseään ajattelemaan, että työnantaja tai työyhteisö toimisi “kaikkia koskevan” lain tai sääntöjen mukaisesti, kohdellen sinua työntekijänä “reilusti”. On aina varauduttava sortoon, riistoon, vähättelyyn, kiusaan, häirintään, kuormitukseen ja muuhun vastaavaan – ne kun ovat koko talousjärjestelmämme kulmakiviä. Ne eivät ole poikkeuksia tai järjestelmän tuottamia virheitä, vaan sen toiminnan vahvimpia lakeja.
Se, että tunnistamme työelämän ominaispiirteinä nämä vahingolliset luonteet ei tarkoita, että nämä piirteet olisivat oikeutettuja, tai ettet voisi kritisoida tai pyrkiä parannuksiin työpaikalla. Päinvastoin, anna ymmärryksesi näistä piirteistä radikalisoida sinut rakentamaan ymmärrystä tarpeesta siirtyä kapitalistisesta talousjärjestelmästä sosialismiin. Näiden työpaikan ominaispiirteiden tunnistaminen merkitsee vain sitä, että sinun tulee aina olla varautunut sortoon, odottaa sitä ja ymmärtää sen alkuperä. Et voi koskaan “vain tehdä töitä” olettaen “työrauhaa”, koska riiston järjestelmässä “työrauha” merkitsee vain laillista aikaa jolloin työntekijät eivät saa ryhtyä kapinaan, järjestelmän sorron rullatessa eteenpäin normaalisti. Sortojärjestelmässä kukaan ei ole lopullisesti turvassa toistuvilta, hyvinvointia tuhoavilta hyökkäyksiltä.
Todellisesti voimme koskaan tukeutua vain luokkamme omiin luokkatietoisiin toimijoihin: aidosti luottamiimme tovereihin ja rinnallamme taisteleviin vallankumouksellisiin organisaatioihin. Ei tule vajota kuitenkaan sokeaan pessimismiin, vaan omaksua luokka-analyysiin perustuva vallankumouksellinen optimismi.
Älä koskaan luota täysin liberaaliin, esihenkilöön tai kollegaan. Rakasta kuitenkin kollegaasi, taistele hänenkin puolestaan koska hänkin on työläinen, luovuttamatta hänen kohdallaan. Mutta niin kauan kuin kollegassasi elää porvarin propagandan taimi, älä pidä häntä hetkeäkään luotettavana toimijana.
Jotta voit jaksaa töissä, on mielestäni jokaisen siis rakennettava “työminä”: näytelmä, esirippu. Työminä laskelmoi, esittää tarvittavaa roolia jotta palkka jatkaa kertymistään. Työminä ei riskeeraa mitään “hyvän tahdon” varaan; työminä ei luota, vaan aktiivisesti valmistautuu ja odottaa pettymistä, haasteita ja selkäänpuukottamista.
Vaikka tällainen rooli on raskas, se on tarpeellinen selviämiseksi. Ilman työminän ylläpitoa työntekijä riskeeraa uransa ja perustoimeentulonsa. Mutta mistä löytää voimavarat tämän osittain vieraantuneen “työminän” ylläpitoon? Miten työntekijä voi ylläpitää kulissia vieraantumatta aatteestaan?
Kommunistin omistautuminen työlleen
Näen että kommunistin, jaksaakseen työminän ylläpitoa, on omistauduttava työlleen – mutta eri näkökulmasta kuin porvarillisen propagandan muovaama “uralleen omistautunut työläinen”.
Porvarillinen työlle omistautuminen on yksilökeskeisyyttä, kilpailua, voiton tavoittelua, pomon kengän nuolemista ja kollegoiden uhraamista omaksi hyödykseen. Omistautuminen tehdään palkan, urakehityksen ja maineen vuoksi. Tämä on se omistautumisen kategoria johon työnantajat haluavat kaikkien työntekijöiden lipsuvan.
Kommunisti puolestaan voi löytää korkeamman omistautumisen tason periaatteista, jotka eivät ole hänen aatteensa vastaisia. Kommunisti omistautuu työlleen, jotta hän voi herättää luottamusta kollegoissaan ja sitä kautta kehittää luokkayhtenäisyyttä työpaikallaan (tavoitteet jotka ovat linjassa vallankumouksellisten loppupyrkimysten kanssa). Kun kommunisti on luotettava ja osaava työssään, hän herättää kollegoissaan ammatillista luottamusta ja positiivista mainetta. Tämä luottamus tekee kommunistin harjoittamasta agitointityöstä paljon helpompaa, koska ammatillisesti luotetun työntekijän muutkin ajatukset muuttuvat lähestyttävämmiksi kollegoille.
Vastaavasti sellaisen kollegan kanssa, joka menee aina alimman riman kautta, eikä kunnioita kollegoidensa aikaa tai välitä alastaan, käy muukin kanssakäyminen epämiellyttäväksi. “Alimman riman” työläiseksi lipsuva toveri voi luulla toimivansa luokkaetunsa puolesta haitatessaan kapitalistin ylijäämäarvon kertymistä, mutta todellisuudessa hän samalla vieraantuu kollegoistaan entisestään hajottaen täten työväenliikettä.
Tärkein kommunistisen työlle omistautumisen piirre on siis vankka luokkakantaisuus. Kommunisti ei ikinä sabotoisi kollegaansa, kuten porvarillisesti omistautunut työntekijä tai alimman riman työntekijä saattaisi tehdä. Kommunisti voi näytellä, voi pinnallisesti joustaa arvoistaan turvatakseen toimeentulonsa (työminä), mutta ei koskaan toimisi tavalla joka olennaisesti satuttaa työväen luokkayhtenäisyyttä. Kommunistisen omistautumisen mallia on avannut laajemmin esimerkiksi Douglas Hyde teoksessaan “Dedication and Leadership” (1966).
Lopuksi
Elämämme ja selviytymisemme riistoyhteiskunnassa on siis tasapainottelua aidon minän ja työminän välillä. On osattava toimia aidosti aatteidensa mukaisesti (esim. järjestäytymistyössä) ja toisaalta ympäristön vaatiessa (esim. työpaikalla) on osattava esiintyä, näytellä porvarille suvaittavampaa työminänsä roolia – kuitenkaan koskaan aiheuttamatta vahinkoa työväenaatteelle ja -liikkeelle. On hyökättävä ja suojauduttava. Tanssittava, uhattava ja pysyttävä elossa.
Olisi mukavaa, jos myös todellisuudessa jako työelämän ja muun minuuden välillä olisi helppo ja selkeä, mutta nämä kaksi areenaa ovat kuitenkin monenlaisesti yhteen kietoutuneet. Toisen ura voi tuhoutua pienimmästäkin sympatian osoituksesta kommunismille, toisen toimeentulo voi olla täysin riippumaton hänen muusta toiminnastaan.
Annan siis myötä saamalleni palautteelle. Kommunistin on omaksuttava varautunut, laskelmoiva työminän rooli kun hänen vallankumouksellisen työnsä jatkuminen esim. toimeentulon menetyksen kautta on uhattuna. Mutta väitän myös, että liika varovaisuus kumouksellisissa sanoissa ja teoissa luo ylitsepääsemätöntä haittaa vallankumouksellisen liikkeen rakentumiselle. On löydettävä joka tilanteeseen aiheellinen tasapaino, kuitenkaan koskaan hylkäämättä luokkayhtenäisyyttä.
Vain tarpeeksi monet pitkäjänteisesti jatkuvat iskut järjestelmää vastaan tulevat takaamaan meille sosialismin – lopullisen työväenluokan vapautuksen – voiton.
Viivi Rantajääskö, 22.05.2025
Editoinut: Luukas Saine, Aleksis Haapalainen